Tänään

On se vaan kumma, miten elämä meitä heittelee. Yhtenä päivänä olet valmis sanoutumaan irti ihan kaikesta ja toisena taas kaikki näyttää hyvältä. Eikä mitään maata järisyttävää tarvitse edes tapahtua.

Tänään olen langennut siihen hyvä olo-painotteiseen tilaan. Ystäväni kysyi minulta olenko onnellinen. Viime viikon matala-aallon jäljiltä jouduin hetken miettimään vastaustani. Mutta olenhan minä. Ei minulta puutu mitään. On perhe (se isä, äiti ja veljes-tyyppinen), todella ihania ystäviä ja vakituinen työ. Onko minulla siis valittamista? Ei ole. Ulkomaailman silmin minulta puuttuu parisuhde, mutta kaataako se koko veneen? Ei minusta. Toki olisin onnellinen, jos minulla olisi läheinen ja luottanuksellinen parisuhde, mutta minusta pärjään ilmankin ihan hyvin. Ja jollain tapaa olen kyllästynyt selittelemään ja puolustelemaan sitä. En ymmärrä miksi on niin vaikea ymmärtää, että 'yksinäinen' ihminenkin voi elää ns. täyttä elämää. Sanotaan, että ihminen tarvitsee vierelleen toisen ihmisen ikään kuin täydentämään itseään. Totta sekin on mielestäni osittain, mutta se, että parisuhdetta ei ole, ei silti mielestäni poissulje ihmisen kokonaisuutta. Se on ollut (ja on) mahdotonta ymmärtää joillekin kanssaihmisilleni.

Olin tänään yhteydessä suureen rakkauteeni, sattumoisin, tekstien välityksellä. Mitään sen suurempaa tunnekuohua tuo ei saanut aikaan, mutta jokin kuitenkin liikahti sisälläni. On liikahtanut aina, kun hänestä jotain kuulen. Vaikka en enää suin surminkaan voisi kuvitella rakastavani häntä...silti jotain liikkuu sydämessäni. Ehkä ne ovat ne muistot, mielikuvat siitä mitä meillä oli. En edes kuvittele, että mitään enää ikinä olisikaan, mutta... Ei kai sitä ihminen tunteilleen mitään voi. Ja pääasia on, että tiedän, etten halua/tarvitse. Ehkä koin taas vain jotain entisestä kumpuavia tunteita. Sen hetkisen.

Kevään kynnyksellä

Tulla lähelle
vaatii sinulta voimaa,
paljon
väkevää voimaa

Olla lähellä
vaatii sinulta rohkeutta,
paljon
paljasta rohkeutta

Päästää lähelle,
sisälle,
vaatii sinulta
vain
uskoa toiseen ihmiseen

-Tommy Tabermann

Joskus tämä runo tuntui minusta suorastaan pelottavalta. "Voimakas" se on vieläkin. Ja niin totta. Niin, tarvitaan vain uskoa toiseen ihmiseen. Tänään olen paljon lähempänä sitä kuin olisin koskaan uskonut olevani. Olen onnellinen.

Taas on hyvin

Hetkellinen mielialan notkahdukseni on nyt korjaantunut. Niitä tulee aina välillä. Onneksi enää hyvin harvoin.

Mietin asioita, niitä pahoja, taas uudessa valossa. Ne näyttävät vähäpätöisemmiltä, kun mieli on hyvä.

Minulle on tehty vääryyttä, mutta siitä olen päässyt yli, ehkä jonkinasteinen epäluottamus on jäänyt elämään mielessäni. Elämässäni liian moni ihmissuhde on katkennut järisyttävin seurauksin, nuoruudessani ja vielä tänäkin päivänä. Se horjuttaa kovin uskoani parisuhteeseen tai oikeastaan sen kestävyyteen.

Olen kolmekymppinen sinkkuihminen, ja tyytyväinen nykyiseen elämääni. Olen kokenut Suuren Rakkauden, mutta siinä oli omat ongelmansa ja esteensä ja aikanaan se päättyi...
Nykyisin tuo suhde on mielessäni kaunis ja tärkeä muisto.
En vaan ole varma haluanko enää kokea niitä tunteita. Sitä rakkautta tietenkin, mutta niitä jälkeenpäin koettavia repiviä tunteita minulla ei ole minkäänlaista halua kokea uudelleen. Monesti mietin onko viisasta vai järjetöntä olla antamatta itselleen enää edes lupaa ihastua. Jos ajattelen rakkauden ja läheisyyden valtavia tunteita ja asetan toiseen vaakakuppiin pelon ja tuskan, jonka mahdollinen ero aiheuttaa, ovat kupit melkein tasoissa. Se "parempi kuppi" on kuitenkin hitusen korkeammalla. Miksen siis anna itselleni lupaa? Ehkä menneisyydestäni toisinaan esiin nousevat haamut kuitenkin pitävät minua liikaa otteessaan. En tiedä, mutta luulen niin.

Kevät lähestyy ja mieleni muuttuu aurinkoisemmaksi. Keväällä ja kesällä herään eloon. Viime keväänä jopa vähän ihastuin. Se oli paljon se. Pelästyin kuitenkin tunteitani ja peräännyin.
Jospa tänä kesänä pääsisin vähän pidemmälle. Vaikka ei se haittaa vaikkei mitään mullistavaa tapahtuisikaan, mutta kummasti se kyllä piristäisi mieltä.

Siinä oli vähän taustaa, kauniisti muotoiltuna. Kun on hyvä mieli, eivät menneet asiatkaan tunnu enää niin ylivoimaisilta.

Kaikki hyvin?

Minulla on kaikki hyvin. Tahdon vakuutella kaikille, ettei minulla ole hätää. Eikä minulla olekaan. Mutta toisinaan, niin kuin nyt, epätoivon tapainen hiipii luokseni ja minä vastustelen kaikin voimin. Sen olisi helppo tulla, mutta minä en päästä. Olen jo niin vahva. En enää alistu tuolle tunteelle, joka nielee allensa kaiken hyvän mitä elämässä on.

On ihmeellistä ajatella miten suuri voima tuolla ‘pahuudella’ onkaan. Voit olla kaikin puolin onnesi kukkuloilla, mutta kun pienikin viite tuosta tummasta möykystä lähestyy, alkavat pilvet kasaantua pääsi päälle. Onneksi näin käy todella harvoin. Minulla on ystäviä ja perhe. Ja minä rakastan… rakastan heitä kaikkia. Silti tiedän, että minussa on se särö. Särö, joka on paikattu, mutta joka vaatii minulta paljon. Paljon enemmän kuin pitäisi, ollakseni, toimiakseni kuin ‘normaali’ ihminen.

Pahan olon tunne kestää enää vain noin minuutin, jos se pääsee yllättämään. En ryve, en kärsi. Vain sen pienen hetken. Sitten päästän irti. Ja aina minä toivon, että päästäisin irti viimeistä kertaa.

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Minä uskon siihen. Minäkin olen jo (melkein) parantunut. Aika tekee tehtävänsä. Silti joskus sisimmästä, siitä jonka on koittanut piilottaa, kuuluu parkaisu. Joskus se vihloo korviani niin, etten kykene muuhun. Mutta näin käy enää vain muutaman kerran vuodessa. Tai riippuu tietenkin olosuhteista, tapahtumista.

Hassua, että luokittelen itseni parantuneeksi, korjatuksi. Ja silti kirjoitan näin.

Oih!

Jouduin jälleen poistamaan hetkellisesti blogini listalta. Tällä kertaa ihan oman kämmäilyni ansiosta. Kommentoinut Ines, olet enemmän kuin tervetullut takaisin, toivottavasti löysit minut taas... Jotenkin tuntuu, että näitä uuden alun edessä olevia henkilöitä tarvitaan.

Ajattele, että sinä olet
kuin puhdas paperi,
johon sinä itse saat maalata
tai piirtää elämäsi kuviot
ja sen loistavat värit.
Joka päivälle sinulla
on uusi ja puhdas paperi.
Sinusta itsestäsi riippuu,
minkälaisen "teoksen"
itsestäsi kunakin päivänä luot.

Uusi alku, part II

Aloitin tämän blogini jo kerran... poistaakseni kaikki kirjoitukseni. Se ei ollut oikea alku. Ei minun niin pitänyt kirjoittaa. Ei minun pitänyt pukea sanoiksi kipeitä kokemuksiani. Ei heti alkuun.

Tavallaan se olisi ollut väärin. Se olisi heti muodostanut minusta mielikuvan. Ihan väärän sellaisen. En minä ole enää se ihminen, jolle nuo kaikki asiat tapahtuivat. Minä olen toinen. Olen korjaantunut.

Samoin kuin lattiaan heitetyn maljakon voi liimata, olen minä liimannut palaseni taas yhteen. Niin kuin korjatussa maljakossakin, minussa on säröjä, mutta ne eivät vuoda. Ne ovat vain merkkejä menneestä.

Jotain noista kokemuksista olen oppinut. Ja juuri siksi minusta on tullut minä. Ehkä elämän ei kuulukaan mennä aina kovin helposti. Ehkä siksi, että myöhemmin osaisi arvostaa oikeita asioita, niitä pieniäkin.