Kaikki hyvin?

Minulla on kaikki hyvin. Tahdon vakuutella kaikille, ettei minulla ole hätää. Eikä minulla olekaan. Mutta toisinaan, niin kuin nyt, epätoivon tapainen hiipii luokseni ja minä vastustelen kaikin voimin. Sen olisi helppo tulla, mutta minä en päästä. Olen jo niin vahva. En enää alistu tuolle tunteelle, joka nielee allensa kaiken hyvän mitä elämässä on.

On ihmeellistä ajatella miten suuri voima tuolla ‘pahuudella’ onkaan. Voit olla kaikin puolin onnesi kukkuloilla, mutta kun pienikin viite tuosta tummasta möykystä lähestyy, alkavat pilvet kasaantua pääsi päälle. Onneksi näin käy todella harvoin. Minulla on ystäviä ja perhe. Ja minä rakastan… rakastan heitä kaikkia. Silti tiedän, että minussa on se särö. Särö, joka on paikattu, mutta joka vaatii minulta paljon. Paljon enemmän kuin pitäisi, ollakseni, toimiakseni kuin ‘normaali’ ihminen.

Pahan olon tunne kestää enää vain noin minuutin, jos se pääsee yllättämään. En ryve, en kärsi. Vain sen pienen hetken. Sitten päästän irti. Ja aina minä toivon, että päästäisin irti viimeistä kertaa.

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Minä uskon siihen. Minäkin olen jo (melkein) parantunut. Aika tekee tehtävänsä. Silti joskus sisimmästä, siitä jonka on koittanut piilottaa, kuuluu parkaisu. Joskus se vihloo korviani niin, etten kykene muuhun. Mutta näin käy enää vain muutaman kerran vuodessa. Tai riippuu tietenkin olosuhteista, tapahtumista.

Hassua, että luokittelen itseni parantuneeksi, korjatuksi. Ja silti kirjoitan näin.