Tänään

On se vaan kumma, miten elämä meitä heittelee. Yhtenä päivänä olet valmis sanoutumaan irti ihan kaikesta ja toisena taas kaikki näyttää hyvältä. Eikä mitään maata järisyttävää tarvitse edes tapahtua.

Tänään olen langennut siihen hyvä olo-painotteiseen tilaan. Ystäväni kysyi minulta olenko onnellinen. Viime viikon matala-aallon jäljiltä jouduin hetken miettimään vastaustani. Mutta olenhan minä. Ei minulta puutu mitään. On perhe (se isä, äiti ja veljes-tyyppinen), todella ihania ystäviä ja vakituinen työ. Onko minulla siis valittamista? Ei ole. Ulkomaailman silmin minulta puuttuu parisuhde, mutta kaataako se koko veneen? Ei minusta. Toki olisin onnellinen, jos minulla olisi läheinen ja luottanuksellinen parisuhde, mutta minusta pärjään ilmankin ihan hyvin. Ja jollain tapaa olen kyllästynyt selittelemään ja puolustelemaan sitä. En ymmärrä miksi on niin vaikea ymmärtää, että 'yksinäinen' ihminenkin voi elää ns. täyttä elämää. Sanotaan, että ihminen tarvitsee vierelleen toisen ihmisen ikään kuin täydentämään itseään. Totta sekin on mielestäni osittain, mutta se, että parisuhdetta ei ole, ei silti mielestäni poissulje ihmisen kokonaisuutta. Se on ollut (ja on) mahdotonta ymmärtää joillekin kanssaihmisilleni.

Olin tänään yhteydessä suureen rakkauteeni, sattumoisin, tekstien välityksellä. Mitään sen suurempaa tunnekuohua tuo ei saanut aikaan, mutta jokin kuitenkin liikahti sisälläni. On liikahtanut aina, kun hänestä jotain kuulen. Vaikka en enää suin surminkaan voisi kuvitella rakastavani häntä...silti jotain liikkuu sydämessäni. Ehkä ne ovat ne muistot, mielikuvat siitä mitä meillä oli. En edes kuvittele, että mitään enää ikinä olisikaan, mutta... Ei kai sitä ihminen tunteilleen mitään voi. Ja pääasia on, että tiedän, etten halua/tarvitse. Ehkä koin taas vain jotain entisestä kumpuavia tunteita. Sen hetkisen.